Pääkaupunkiseudun Adventtiseurakunnat

LaNu

PKO-tapaaminen, Laukaa (17.11.2017)

Polunkävijäohjaajien tapaam...

 

Mahdollisuus muutokseen -pääkaupunkimissio 15.9.–15.10.2011

Annankadun adventtiseurakunta osallistuu yhteiskristilliseen Mahdollisuus muutokseen -pääkaupunkimissioon yhdessä noin 65 seurakunnan ja kristillisen järjestön kanssa. Kuukauden aikana evankeliumi jalkautuu tehokkaasti kaduille ja koteihin. Voit törmätä toisenlaisiin mainoksiin niin bussipysäkillä kuin televisiossakin ja mission tarkoituksena on tarjota apua yksinäisyyteen, perhe-, päihde- sekä muihin arjen ongelmiin Jumalan sanan kautta.

Mission vastuullisena järjestäjänä on medialähetysjärjestö IRR-TV.

Tutustu missioon: www.koemuutos.fi

Lue alta, miten Jumala muutti Karin elämän.




Rukouksen muuttava voima

Kari, 58-vuotta, aviossa, neljän lapsen isä ja kolmen lapsen ukki, omistaa tämän kertomuksen isälleen, joka uskoi rukouksen voimaan ja rukoili joka ilta: ”Pelasta Kari-poika.”

Vanhempani olivat aviossa seitsemän vuotta, ennen kuin he saivat kauan odottamansa lapsen. Olin rukousvastaus, näin minulle on kerrottu. Ollessani alle kahden vuoden ikäinen vanhempani kokivat kuitenkin järkytyksen. Tälle niin kauan odotetulle pojalle tapahtui onnettomuus, joka jätti pysyvät arvet vasempaan poskeen ja nenään. Niitä arpia olen kantanut koko ikäni ja ne ovat omalta osaltaan muovanneet elämääni. Murrosiässä ollessani kasvojani korjailtiin pariin otteeseen.

Kun olin pieni vauva, vanhempani liittyivät adventtikirkkoon. Monet lapsuusmuistot ovat seuranneet minua sieltä. Olimme aktiivijäseniä ja kävimme seurakunnan tilaisuuksissa säännöllisesti.

Jossain vaiheessa lakkasimme kuitenkin käymästä seurakunnan tilaisuuksissa ja luovuimme uskosta. Olin tuolloin yhdeksänvuotias. Elämämme muuttui ja ystäväpiiri vaihtui. Isäni, joka oli ollut täysin raitis, alkoi juoda, aluksi ”saunakaljoja”, myöhemmin myös väkeviä. Tuo kaikki oli minusta hämmentävää, uutta ja outoa. Näin isäni ensi kertaa humalassa, kun olin 10 vuoden ikäinen.

Nuoruudessani harrastin moottoripyöräilyä, ajoinpa kaksi kautta radalla kilpaakin. Eräissä harjoituksissa yrittäessäni ajaa hyvää kierrosaikaa, kaaduin ja siinä liukuessani radanpintaa huusin Jumalan puoleen: ” Pelasta minut nyt tästä. Jos pelastat, tulen vielä saarnaamaan sinusta joskus.”

Elämä kuitenkin jatkui samaan malliin. Vartuin aikuiseksi, menin avioon ja meille syntyi kaksi tyttöä. Aika ajoin muistelin lapsuutta, seurakuntaa ja mukavia hetkiä tuolta ajalta. Iltaisin pidin rukouksen, se olikin oikeastaan ainut ”hengellinen” asia elämässäni. Elämä oli jokseenkin pinnallista ja siihen kuului nautintoaineita, mm. isältäni opittu alkoholin käyttö.

Vuodet vierivät ja vanhempani palasivat takaisin seurakunnan yhteyteen. Isäni raitistui ja alkoi hyvin voimakkaasti rukoilla puolestani. Hänellä oli yksinkertainen rukous: ”Pelasta Kari-poika.” Vanhempani eivät koskaan tuputtaneet tai tyrkyttäneet uskon asioita, mutta he rukoilivat puolestani. En tiedä oliko syynä isäni rukouksen voima vai mikä, mutta pysähdyin miettimään elämää ja sen tarkoitusta. Halusin raitistua, tein vuoden mittaisen suunnitelman, miten edetä ja onnistuin siinä. Perhetuttavat ihmettelivät, mitä nyt on tapahtunut, kun Kari ei enää ota. Sosiaalinen elämämme muuttui, eikä meitä enää kutsuttu kylään, niin kuin ennen.

Noihin aikoihin isäni sairastui vakavasti. Muistan kuinka hän kuolinvuoteellaan kertoi rukoilevansa joka ilta ja aamu: ”Pelasta Kari-poika”. Isäni kuoltua minulle tuli hätä, kuka nyt rukoilee puolestani, kun esirukoilija on poissa.

Samoihin aikoihin avioliittoni alkoi mennä huonosti, ja yhteisellä lomamatkalla ollessamme tajusin liittomme olevan lopussa. Eräänä aamuna lenkillä istahdin kivelle, katselin mahtavia meren aaltoja, ja sain ajatuksen, joka oli kuin kuiskaus: ”Tuonne aaltoihin kun menet, kaikki sinun huolesi ovat ohitse, ja sehän voidaan tulkita onnettomuudeksi.”

Ajatus tuntui silloin kovin varteenotettavalta vaihtoehdolta ja tuon tapauksen jälkeen olen ymmärtänyt itsemurhan tehneitä henkilöitä. Olin itsekin viittä vaille valmis sen tekemään.

Askeltakaan en kuitenkaan ottanut aaltojen suuntaan, vaan muistin isäni rukouksen ja tunsin silloin, etten ole yksin, vaan Jeesus on vierelläni nyt ja aina. Aloin rukoilla säännöllisesti ja koin ikään kuin uuden alun ja mahdollisuuden jatkaa elämääni.

Noin puolen vuoden kuluttua erosimme. Lapset jäivät aluksi minun luokseni ja jonkin ajan kuluttua vanhin tytöistämme muutti äitinsä luo. Erosimme sovussa, mutta se oli vaikeaa aikaa. Huokasin monesti Jumalan puoleen.

Noin parin vuoden kuluttua huomasin Helsingin Sanomien sivulla suuren mainoksen, joka kertoi adventtikirkon järjestävän Finlandia-talolla suuren kokoussarjan. Ajattelin, että sinne haluan mennä.

Kokoukset olivat mielenkiintoisia ja hyvin organisoituja. Eräässä kokouksessa kysyttiin, halusiko joku liittyä kasteen kautta seurakuntaan. Vastasin myöntävästi.

En tiedä, annoinko elämäni Jeesukselle kastehetkenä vai tuolla mainitsemallani lomamatkalla. Ehkä päätökseni oli näiden molempien summa. Varmaa kuitenkin on, että isäni rukous kantoi molemmissa hetkissä.

Seurakunnassa tutustuin uusiin ihmisiin ja saimme kertoa toisillemme, kuinka olimme löytäneet Jeesuksen. Rukoilimme toistemme puolesta. Se oli aivan mahtavaa!

1990-luvun alun lama oli rankkaa aikaa. Yritykseni ajautui suuriin taloudellisiin vaikeuksiin ja lopulta konkurssiin. Se vaati uskoa. ”Miksi sinä, Jumala, sallit minulle tämän? Minähän olen antanut sinulle elämäni, kuinka tässä nyt näin kävi? Enkö kenties ole uhrannut sinulle riittävästi?” Kaikki nämä kysymykset risteilivät mielessäni. Keskustelu seurakunnan pastorin kanssa auttoi. Hän otti esimerkkejä Raamatusta ja sanoi ”Jumala kyllä tietää kaiken.”

Olin ollut pari vuotta seurakunnan jäsen, kun tapasin nykyisen vaimoni. Tästäkin avioliitosta syntyi kaksi lasta (tyttö ja poika), unelmani neljästä lapsesta toteutui.

Elän nyt elämäni onnellisinta aikaa. Perhe-elämämme on eheää. Käymme aktiivisesti seurakunnan tilaisuuksissa ja olen saanut seurakunnassa kaikenlaista puuhasteltavaa. Olen pitänyt saarnoja, raamattutunteja, ja toimin seurakunnan vanhimpana. Uusi yrityksemmekin on menestynyt kohtalaisesti. Herra antaa ja Herra ottaa, hän avaa ovia ja sulkee ovia. Olen myös saanut maksettua vanhan yritykseni velat ja siltäkin osin olen vapaa.

Olen nyt itse alkanut rukoilla lasteni puolesta tuota isäni rukousta: ”Pelasta lapseni ja lastenlapseni.” Olen myös laajentanut rukouksen sisältämään vävyt ja heidän perhekuntansa.

Usein olen pohtinut, miksi Jumala oli niin pitkämielinen minulle? Oliko niin, että isäni yksinkertainen rukous ei ollutkaan niin yksinkertainen. Kun rukoilemme jonkun henkilön puolesta, sehän osuu suoraan asian ytimeen. Jumala haluaa pelastaa kaikki ihmiset, ja rukous, jossa sitä pyydämme, on kaikkein väkevin. Se käynnistää koko taivaan voimat liikkeelle tuon henkilön pelastamiseksi.

Joskus, kun töissä on ollut kiireinen päivä ja uni ei ala tulla, annan mielikuvituksen lentää. Kuvittelen millaista on uudessa maassa, taivaskodissa. Raamatussa kerrotaan, että uudessa maassa ihmiset rakentavat taloja ja he asuvat niissä. Ehkäpä meilläkin on silloin unelmiemme koti. Isot pylväät sisäänkäynnissä, suuri ruokasali, johon mahtuvat ruokailemaan kaikki rakkaat läheiset. Kuvittelen edelleen mielessäni, että saamme vieraaksemme Jeesuksen. Koko perhe on siivonnut ja laittanut paikat kuntoon, sillä tuleehan tänään kylään meidän Herramme ja Vapahtajamme. Pitkän odottelun jälkeen ovikello soi, menen avaamaan, ja näen hänen hymyilevät kasvonsa. Tietenkin halaamme, käymme pöydän ääreen ja keskustelemme. Siinä sitten syömme ja juttelemme. Kun katson tarkemmin hänen käsiään, huomaan niissä naulan jättämät arvet. Silloin muistan, että meidät on ostettu kalliilla hinnalla. Hinta on ollut aivan valtava.

Ehkäpä tämä kuvitelma joskus toteutuu.